Aikalaisen muistoja Arvo Liesmaasta
Käkisalmi, omenankukkien kaupunki, kylpee kevätpäivän
hehkeässä auringonpaisteessa. Rautatieasemalla on junien tuloaika, ihmisiä tulee ja menee. Pääskyset lentelevät alhaalla ja syöksyvät asemarakennuksen räystäiden alle etsien pesä-
paikkoja. Penkillä ravintolasalin ikkunan alla istuu kolme vaaleaa, komeaa koulupoikaa päässään kiiltävälippaiset sinisamettiset toverikuntalakit. He ovat jostain tavaratoimiston takaa kuorineet itselleen pajukepit, joita iloisesti heiluttelevat
käsissään. Sinä, Arvo, olit yksi pojista. Toiset olivat Eino K. ja Lauri H. Sinä antauduit sittemmin pappisuralle, toisista tuli upseereja. Tämä oli ensimmäinen muistikuvani Sinusta.
Jo tätä ennen tiesin vanhemmistasi kauniin tarinan. Isäsi oli agronomin virkansa puolesta joutunut paljon liikkumaan Kannaksen pitäjissä ja hän oli usein yöpynyt kodissani, jossa oli kestikievari. Kerran hän ei kuitenkaan ollut yksin, vaan nuoren naisen seurassa. Hän esitteli kestikievarin emännälle,
äidilleni, ystävänsä näin: "Tämä on minun Ainani, morsiameni".
Hänen morsiamensa oli Valkjärven Pekkejä.
Kestikievarin emäntä ei voinut muuta kuin huudahtaa ihastuksesta: "Kyllä agronomilla on kaunis morsian!".
Lapsuusvuosieni jälkeen en tavannut Sinua montaakaan kertaa, kunnes sitten kohtalo järjesti merkillisen tapaamisen. Oli syttynyt talvisota. Sodan ensimmäisenä päivänä kuljetettiin kaatuneita Kiviniemen varuskunnan aliupseerikoulun kellariin. Olit kuullut, että oman seurakuntasi poikia oli jo kaatunut ja olit tullut katsomaan näitä vainajia. Sinulla oli sinä pimeänä iltana ollut oppaana lääkintäkersantti ja sairaanhoitajatar. Kersantti oli muuten kotikyläni mies Nikolai Siidoroff. Tarkastettuasi sankarivainajia huomasit, että eräältä roikkui käsi omituisesti. Pyysit sähkölampun valoa lähemmäksi ja tartuit käteen.
"Tämähän on uskomatonta!", huudahdit, sillä kädessä sykki heikko elämän liekki. Tälle "vainajalle" tuli äkkilähtö kellarista
Käkisalmen sairaalaan. "Vainaja" olin minä. Mies, jota olit alunperin etsinyt, Sulo-Veikko Koiranen, jäi sinne kellariin.
On kevät 1940. Istumme sattumalta vastatusten pienessä junavaunussa rataosalla Jokioinen-Humppila. Sinä olet seikkaperäisesti selostanut tuon kuolleista heräämiseni. Kun eroamme Humppilan asemalla, Sinä puristat kauan kättäni ja sanot: "Jumala sinua varjelkoon, ja suokoon pitkää ikää". Niin sinä sanoit, eikä yksikään luoti tai sirpale minua tavoittanut.
Läpitunkeva katseesi on seurannut matkallani näiden vuosikymmenten ajan. Kiitän Kaikkivaltiasta ja Sinua
näistä elämäni vuosista. Sain vuosia sitten tietää, että halusit tavata minut. En kuitenkaan saanut tätä molemminpuolista toivomusta täytetyksi ja kun sitten vihdoin yritin tulla Sinua tapaamaan, oli Sinut juuri tuotu sairaalasta ja lääkäri oli kieltänyt vieraiden vastaanoton heikon kuntosi vuoksi. En enää nähnyt sinua. Minulle Sinä olet ollut aina kaiken valoisuuden ja hyvyyden henkilöitymä. Ehkä se johtuu niistä unohtumattomista lapsuuden päivistä. Kuin hehkuvan kuultokudoksen värein ne ovat lähtemättömästi syöpyneet sieluni peiliin: ruohottunut,
kevään ahavassa väreilevä, unelias katu Käkisalmessa, punertavan valkoisina vaahtoavat omenankukat lauta-aitojen
yllä, korkean kivijalan päällä oleva tyylikäs vanha talo ja sen herttaiset ihmiset.
